Sekasin 24/7

Katsoin otsikon nimisen Ylen sarjan Youtubesta, ja sarjan lisäksi on pyörinyt kampanja aiheesta somessa, jossa enemmän tai vähemmän tunnetut ihmiset on kertoneet, miten aina elämässä ei oo mennyt hyvin. Siitä inspiroituneena haluan kirjoittaa tännekin.

Suuria koitoksia on ollut elämän varrella. Vanhempien ero, hieman yli vuosi sitten saadut potkut ja erään hyvin läheisen ihmisen vaikea masennus. Mutta ne asiat olen melko hyvin jo käsitellyt.

Nykyään asun siis Oulussa, jonne muutin elokuussa opiskelemaan unelmaani. Onhan tä koulu tosi ihanaa enimmäkseen ja monet onkin sanoneet että Snapchatin ja instagrammin perusteella vaikutan tosi onnelliselta ja tyytyväiseltä aina, mutta rehellisesti tä on ollut mun elämän vaikeimpia aikoja.

Mulla on aina ollut ystäviä, lukiossa sellaisia aivan supersamanhenkisiä ja avoimia ja ihania. Muutettuani Ouluun niitä ihmisiä ei enää koko ajan nää, eikä samalla tavalla tuu puhuttua asioista, tietenkään kun ei törmäile eikä käy samoissa tapahtumissa.

Mä olen siis ollut HELVETILLISEN YKSINÄINEN. Olen oikeasti googletellut miten löytää ystäviä, koska mä en oikeen osaa elää ilman läheisiä ystäviä. Ja kyllä mun luokalla on mukavia ihmisiä, joista jo muutama on melkein läheinen kanssani ,mutta silti mä en saa itsestäni parasta irti täällä. Ainakaan koulussa. Monet mun luokalta on tanssinut tavoitteellisesti jo kaaauan, mutta itselle kouluun pääsy oli shokki, enkä olisi ikinä uskonut pääseväni tänne. En ota itsestään selvyytenä sitä että olen täällä. Mä olen todella kiitollinen siitä että mä olen tässä koulussa, ja olen kehittynyt huikeasti.

Monet mun luokalla ei mulle vaikuta siltä että ne olisi aina kiitollisia tuosta koulusta, ja se on välillä vähän myrkyttänyt mun fiiliksiä. Muutenkin ajoittain ilmapiiri on todella negatiivinen, ja eihän se ihme ole kun kaikkia stressaa ja näemme toisiamme paljon. Ja ehkä tä koulu ei kaikkia kehitä samalla tavalla kuin mua.

Koulun alussa varsinkin, saatoin olla jostakin asiasta mieltä "X" ja joku toinen olikin mieltä "Y" ja automaattisesti kuvittelin että mä olen väärässä. Nykyään tä on kehittynyt. Olen ollut helvetin epävarma ja peloissani toisinaan ja mielestäni olen kehittynyt, mutta silti musta tuntuu että mun epävarmuus on se ominaisuus mikä ihmisillä tulee musta ensiksi mieleen. Mutta itse tiedän että se on kehittynyt, ja mä tiedän että haluan juuri tälle alalle. En tanssijaksi vaan opettamaan sitä ja johdattamaan tanssijan alkuja. Koska mielestäni mä olen melko inhmillinen ja mun sydän on kasvanut täällä ollessa.

Mäkin olen kasvanut. Muutama ihmissuhde on kariutunut muutettuani tänne. Mutta ehkä sen oli tarkotus niin. Tarvitsen niitä jotka tukee, inspiroi ja on mun ystäviä. Koska tämä tie mitä kuljen ei ole mikään yksinkertainen, mutta toivon sen johtavan johonkin suureen.

Mä olen niin kiitollinen JOKAISELLE joka on antanut mulle kehuja ja tukea tän vuoden aikana. JOKAINEN tervehdys, "mitä kuuluu" kysely ja spontaani kehu tuntuu niin silkkiseltä! Mä en siis edelleenkään ota tätä itsestäänselvyytenä, enkä ole antanut kusen nousta päähän. Vaikka joku olisi kuinka ammattilainen niin kehu omasta tuotoksesta ja työstä oikeesti merkitsee. Ainakin mulle. Se että joku on lähettänyt postikortin tai lähettää viestin siitä että olen tärkeä, niin se saa mut liikutuksen kyyneliin.

Mä elän kohti unelmaani, mutta värjötän omassa luolassani ja toisinaan toivon että kun oon siivonnut niin joku mun hassu kaveri tulisi kahville ja toteaisi "ompa kivat verhot". Muutama täällä on käynytkin ja se on ihanaa!

Koonti loppuun siis : mulla menee hyvin, tiedän että mulla on ihanat ystävät Turussa joiden luo aina pääsee ja mä oikeesti saavutan mun unelmaa, ja koulu sujuu. Elämä on raskasta, mutta mä selviän ja odotan sitä että löydän taas täydellisen paikan olla, kuten lukio tai entinen tanssiryhmä olivat. kyllä se paikka löytyy.